Ostin ihan oikean päiväkirjan, mutten pysty kirjoittamaan sitä sormieni takia.

Siispä kaivoin vanhan blogipohjan taas ylös ja ajattelin antaa tajuntani virrata tänne.

Pääsin jossain vaiheessa "eroon" mielialalääkkeistä, kaikki meni hyvin noin puolen vuoden ajan, kunnes romahdin taas. Olen jälleen lääkityksellä, mutta olo on aivan jotain toista kuin noissa vanhoissa kirjoituksissa, joiden lukeminen sattuu kovasti.

Asun yksin, olen itsenäinen, hallitsen elämääni. Osaan pitää huolta ystävistäni ja lemmikeistäni. Olen päässyt kilpaurallani etenemään ja tunnen eritätin suurta mielihyvää ja tyydytystä siitä. Olen jonkin verran laihtunut, painan noin 75 kiloa, mutta siinä on edelleen liikaa.

En tiedä, miten suhtautua ruokaan. Miten lääkkeisiin. Miten ihmisiin. Miten alkoholiin. En tiedä, osaanko arvostaa itseäni tai edes saavutuksiani elämässä. Vähättelen kaikkea. En ole tarpeeksi. En tiedä, mitä pitäisi olla enemmän, mutta pitäisi kuitenkin.

Enkä jaksa ajatella asiaa, mutta se vaivaa, joten on pakko. Herään öisin huutaen sekä fyysistä että henkistä kipua.

On aloitettasva prosessi, paraneminen. Tai edes ymmärtäminen.