Tulipalo tuhosi kaiken, siihen asti hankkimani tavarat, rakkaita muistoja, se vei osan mielenterveyttäni, toi osan siitä myös takaisin, tuhosi parisuhteeni viimeiset rippeet, mutta samalla se uudisti ajatteluani oman itseni arvostamisesta ja mahdollisti siten uudenlaisia tunteita, joita en ole aiemmin kokenut kuin ulkopuolisena elokuvia katsoessani.

Paloa seurannut viikko meni asioita hoitaessa, ei ollut aikaa eikä rahaa jäädä murehtimaan, piti saada hoidettua poliisin kuulustelu, vakuutusyhtiön asiat ja lääkkeet, juoksin tapaamisesta toiseen tukka putkella enkä antanut itseni juuri surra päivisin. Mutta öisin sisälläni kuoli koko ajan lisää palasia entisestä elämästäni. Niin, elämäni oli entistä.

Rakkaani kuolivat.

Halusin tukea ja rakkautta, mutta mieheni ei kyennyt niitä antamaan. Tuona hetkenä ymmärsin, etten voi jakaa elämääni hänen kanssaan ja sanoin hyvästi viiden vuoden jälkeen. Vaikka rakastin, vaikka arvostin, vaikka kaipasin ja toivoin joka hetki, että hänessä heräisi välittäminen. Sellainen välittäminen, joka riittäisi minulle, joka lohduttaisi ja auttaisi jaksamaan.

Lopulta tajusin jääneeni henkiin.

Vietin rajua sinkkuelämää, tosin en ihan yhtä rajua kuin aikoinaan teinivuosina, mutta tarpeeksi oli tässäkin muistamattomia iltoja, heräämisiä vieraista kainaloista, jotka toimivat hetkellisenä lohdun tarjoajana, itsetunnon palauttajana, jonkinlaisena ponnahdusalustana tulevaan, valmistaen seuraavaan elämänvaiheeseen.

Eteeni tuli eräänä elokuisena iltana mies.

Hän oli oveni takana, ilmeensä oli uhmaava, vaativa, seksikäs ja... minun. Otin hänet sisään, rakastuin. Hän oli kauan kadoksissa ollut lapsuuteni näkymätön ystävä, joka oli muuttunut näkyväksi.

Olin koditon, vailla mitään tuloja ja täysin hukassa elämäni kanssa. Ja toivottoman rakastunut. Rakkaus näyttäytyi minulle uudella tavalla, veti polvilleen anomaan armoa sillä se oli myös julma ja kurittava. Nyt vasta ymmärrän, miksi siitä tehdään raastavia lauluja, onnettomia elokuvia ja ilkeitä runoja. Ja vielä paremmin sen, miksi romanttiset elokuvat, joissa on niin paljon onnellisuutta että se ällöttää ja oksettaa, myyvät. Ensimmäistä kertaa olen itkenyt elokuvia katsoessani muulle kuin kuolemalle, tuskalle ja surulle. Olen itkenyt onnelle.

Tilanne ei ole syksyn ja talven aikana muuttunut miksikään, olen edelleen samassa pisteessä, koditon, tuloton, hukassa.

Pääni on taas hajoamispisteessä, en käytä enää masennuslääkkeitä, mikä on siinä mielessä hyvä asia, että saan paremmin tolkkua tunteistani, mutta toisaalta taas hallitsen niitä huonommin. Joskus sekin on opittava, mutta pahimpia ovat hetket, kun ajatuksissa ovat vain
 - olen lihava
 - olen ruma
 - olen tyhmä
 - kukaan ei jaksa minua
 - olen yksin

Silloin tekee mieli lopettaa nuo ajatukset tavalla, josta en uskalla puhua kenellekään. Mikään ei loukkaa rakkaita niin paljon kuin se, että ajattelet elämäsi olevan turhaa, liikaa, lopettamisen arvoista.

Taistelen.