Rakastan yksinoloa, kun saa omaa rauhaa ja kaikki valta on itsellä. Kenenkään mielipidettä ei tarvita päättääkseen, mitä syödään, koska ja kuinka paljon, mitä katsotaan telkusta, kauanko ollaan suihkussa ja kuinka kuumaa vettä käytetään. Yksin uskallan laulaa, mikä on minulle yksi tärkeimmistä tavoista purkaa itseäni ja käsitellä tunteitani.

Olen viime aikoina kuitenkin saanut jo yliannostuksen yksinoloa ja minusta on tullut yksinäinen.

Itken paljon, terrorisoin miestäni tekstiviestein, vietän aivan liian paljon aikaa netissä ja liian vähän ulkona. Sinne vain on järjetöntä lähteä yksin. Ei tee mieli solmia uusia ystävyyssuhteita, sillä lähden tältäkin paikkakunnalta pian kuitenkin. Mies on niin kaukana, minun on järjetön ikävä. Kun odottaa, että aika kuluu nopeammin, se matelee. Vain vajaa kuukausi, niin olemme yhdessä. Kirjoitinko todellakin vain? Tällä hetkellä minuutitkin tuntuvat päiviltä, ja tuo jäljellä oleva aika vuosilta. Olen odottanut jo niin kauan elämässäni sitä, että pääsisin vihdoin elämään ja olen loukussa täällä maailman äärissä. Vihaan tätä.

Millä tämän tunteen tappaa? Olen kokeillut jo kaikkea, minkä osaan. Välillä sisälläni on niin valtava kaipuu, että tuntuu kuin se tappaisi minua nopeasti etenevän taudin tavoin.

Musiikki ei enää innosta, ystävien kanssa jutteleminen saa vain kaipaamaan enemmän. Toimettomuus on pahinta - niin, viikonloput siis. Viikolla voi sentään edes teeskennellä tehokasta ja vääntää opinnäytettä. En osaa tehdä sitä kämpillä, minun täytyy päästä toimistolle ja labraan sen kimppuun, täällä en voi keskittyä, sillä ajatukset pyörivät ympyrää ja mietin, miksi en saa olla perheeni - mieheni kanssa.

Olen katsonut muutamassa viikossa useiden vuosien edestä elokuvia, Housen viisi tuotantokautta, Heroesin kolme kautta, Green Wingin sekä Carnivalen molemmat kaudet ja yksittäisiä jaksoja muista sarjoista tuntitolkulla. En enää jaksa elää niiden maailmoissa. Löysin toissailtana mielenkiintoisen blogin elinkautisvangin vaimosta, luin sen parin vuoden kirjoitukset yhdeltä istumalta, mihin meni kai kymmenisen tuntia. Olen pelannut nettipelejä, ratkonut sudokuja, ristikoita, picrosseja ja alan olla niissä niin hyvä, etten löydä enää tarpeeksi haastavia. Olen katsonut tuntitolkulla youtubesta tuntemattomien artistien covereita suurista hiteistä, soitin jopa äidilleni kuullakseni kotipaikkakunnan juorut. Enää en keksi sellaista tekemistä, joka pitäisi minut kuosissa, ikävän poissa.

Tunnetta ei aina helpota rakas mieheni, joka lähettää tällaisia tekstiviestejä:

hiivin vierellesi
kömmin peittosi alle
suutelen sinut hereille
halaan sinut hymyilemään
supisen korvaasi hyvää yötä rakkaalleni
ja silittelen sinut uneen

Voi rakas, mikset voisi tehdä niin oikeasti. Miksi joudun elämään kuvitelmien varassa?