Ei taas jaksa.

Yksin. Mä olen aina yksin, silloin kun on hyvä olo, nautin yksinäisyydestä. Sit kun on paska olo, en uskalla pyytää ketään luo. Tai yhtä uskallan, mutta se ei tule. Ei se ymmärrä, miksi mä tartten sitä enemmän kuin uusi työpaikka. Moinen asioiden arvottaminen saa minut miettimään, kannattaako tämä.

Miksi minä uhraan enemmän. Tuskin koskaan kahden ihmisen välisessä suhteessa molemmat ovat täsmälleen samoilla arvoilla mukana, mutta kyllä se helpottaisi kovasti, jos ne olisivat edes hitusen enempi siihen suuntaan, että perhe voittaa työn. Tai ehkä minä en olekaan perhettä. Se tässä pelottaa eniten.

Sitten kun näistä asioista alan puhumaan, tulee aina jokin väärinkäsitys. Pidetään syytöksenä, arvosteluna, mankumisena, marinana, olen huomionkipeä, epäitsenäinen, paskapää. En arvosta toisen elämää ja menestystä, olen kateellinen. Se ei ole niin. Olen vain sairas ja tarvitsen vähän tukea, vähän. Lopulta minäkin uskon sen, että olen huonompi ihminen ja lähdin koko keskusteluun silkkaa itsekkyyttäni. Nytkin vaikka aloitan lukemisen viestin alusta saakka, pääsyn siihen että vika ja syy on minun. Vittu. Ei onnistu.

Otin äsken pamin, ei se auta, itkettää. En edes halua ajatella, paljonko itkisin ilman sitä. En tunne mitään kunnolla. Mä haluan surra isosti, nauraa isosti, olla edes hetken ajan jostain mukavasta asiasta hyvilläni. En ollut äsken treenissäkään mihinkään tyytyväinen, edes koiraan, vaikka rakstan sitä enemmän kuin itseäni.

En nauti mistään, en fyysisesti enkä henkisesti. Kurjuus ja kipu tuntuu kyllä, ilo ei. kipukaan ei ota loppuakseen.

Mietin, annanko tuntemieni ihmisten sittenkin lukea tätä blogia vai pitäisinkö tämän edelleen vain omanani. Minua ei oteta vakavasti. Kipuani ei oteta vakavasti.