Olen aina ollut itsenäinen. Ja lapsena paheksuin niitä ihmisiä, jotka perustivat perheen liian nuorina, jättivät mielestäni oman elämänsä elämättä, itsensä löytämättä ensin. Pidin ja pidän edelleen erittäin tärkeänä sekä oman elämänlaadun että suhteenkin kannalta sitä, että suhteen osapuolet ovat ensinnäkin aikuisia ja toisekseen osaavat tulla toimeen omillaan ja osaavat rakastaa itseään ensin. Erityisen pahana pidin sitä, että ennen kuin oli sinut itsensä kanssa, mentiin vielä hankkimaan lapsiakin. Se oli minusta väärin myös lasta kohtaan.

Olin aina suunnitellut oman elämäni vanhanapiikana, en sinkkuna, vaan oikeasti vanhapiika oli se sana, josta pidin ja jota käytin. Sinkku on jotenkin turhantärkeilevä, trendikäs, siinä on semmoinen sävy, että eletään jonkinlaista ohimenevää vaihetta, josta halutaan eroon. En minä mikään ryppyotsa tai jumalanpuoliso ollut, seksiä olen aina pitänyt tärkeänä ja tarpeellisena ainakin oman hyvinvointini kannalta, mutta seksiä saa ilman suhdettakin.

Kun muutin omilleni 18-vuotiaana, lappilaisesta pikkukylästä yliopistokaupunkiin, tapasin miehen. En tiedä, mitä hänestä alkuun kaavailin, sillä en todellakaan ollut alusta asti hakemassa hänestä mitään, en ollut ihastunut, en niinkään edes kokenut klikkaavani sen suuremmin hänen kanssaan. Mutta jokin ajoi meitä yhteen, tapaamaan yhä uudestaan, käymään elokuvissa ja kahvilla ja ennen pitkää se sitten tapahtui: rakastuin. Itkin tuota onnettomuutta päiväkausia: Ei voinut olla todellista, minun piti aloittaa jännittävä oma elämäni uudella paikkakunnalla ja etsiä itseäni, kokeilla kaikkea sitä, mistä olin varhaisteininä haaveillut ja mitä olin siirtänyt elämässäni myöhemmäksi, juuri tähän vaiheeseen, kun olen saanut kirjoitukset alta pois, päässyt yliopistoon, asun omillani isossa kaupungissa ja ja...

Jokin tuossa suhteessa kuitenkin vastustelustani ja lähtökohdista huolimatta onnistui, sillä sitä kesti viisi vuotta, ilman suria tragedioita. Mutta myös ilman suuria tunteita. Homma kaatui lopulta siihen, ettei mieheni ymmärtänyt minun sairauttani. Hän ei ymmärtänyt, etten ole masentunut omasta tahdostani ja koin etten voi parantuakaan hänen seurassaan, sillä itsesyytökset olivat niin valtavat, pilasin mielestäni hänen elämänsä, enkä saanut asiassa joustoa hänen puoleltaan. En tukea. Lopulta olin suhteessa yksin ja onneksi älysin lopettaa sen. Tulipalon jälkeen minulla oli tarpeeksi rohkeutta sanoa sanat, joilla se saatettiin päätökseen ja olin saanut tukea ystäviltäni jo muutenkin vaikeassa elämäntilanteessa, tiesin pärjääväni varmasti.

En edes itkenyt, olin vain helpottunut. Ainoa surun aihe erossamme oli katkennut suhteeni hänen äitiinsä. Pidän hänen äitiään edelleen mahtavana persoonana, mutten kykene soittamaan tai vierailemaan siellä, se tuntuisi minusta jotenkin oudolta. Vaikka minä olin se, joka paikkasi exäni ja äitinsä tulehtuneet välit suhteemme alkuvaiheessa, minä tein heistä läheiset ja olin itsekin läheinen "anoppini" kanssa. Koen silti, että se elämä on mennytta, enkä halua kosketusta siihen enää ainakaan säännöllisesti.

Ystävilleni ero tuli shokkina, he näkivät meidät täydellisenä parina. En jaksanut kaikille edes selittää, miten asiat olivat, tuumin vain että tällaista on elämä ja nyt mennään eteen päin.

Aloitin nyt elämässäni sen vaiheen, jonka koin menettäneeni hypätessäni pian suhteeseen. Juoksin juhlissa, baareissa, seuralaiset vaihtuivat, tunsin itseni halutuksi, hallitsevaksi, elin nyt sitä elämää, josta olin jo vuosia haaveillut. Ei siteitä miehiin, rakkaita ystäviä ympärillä, seksiäkin sai, kun teki mieli. En kuitenkaan löytänyt itseäni sen enempää, sillä olin jo seurusteluaikoinani pohtinut ja etsinyt paljon, ja löytänytkin. Oli outoa ymmärtää, että se oli sittenkin mahdollista, tajuta itsensä merkitys yksikkönä tässä elämässä, vaikka elämänsä jakoikin toisen kanssa.

Kun olin pitänyt hauskaa ja elänyt himoitsemaani vanhapiikaelämää vasta pari kuukautta, törmäsin häneen.

Vasta hänet tavattuani ymmärsin, miksi tunteet joskus voittavat järjen.