Ostin ihan oikean päiväkirjan, mutten pysty kirjoittamaan sitä sormieni takia.

Siispä kaivoin vanhan blogipohjan taas ylös ja ajattelin antaa tajuntani virrata tänne.

Pääsin jossain vaiheessa "eroon" mielialalääkkeistä, kaikki meni hyvin noin puolen vuoden ajan, kunnes romahdin taas. Olen jälleen lääkityksellä, mutta olo on aivan jotain toista kuin noissa vanhoissa kirjoituksissa, joiden lukeminen sattuu kovasti.

Asun yksin, olen itsenäinen, hallitsen elämääni. Osaan pitää huolta ystävistäni ja lemmikeistäni. Olen päässyt kilpaurallani etenemään ja tunnen eritätin suurta mielihyvää ja tyydytystä siitä. Olen jonkin verran laihtunut, painan noin 75 kiloa, mutta siinä on edelleen liikaa.

En tiedä, miten suhtautua ruokaan. Miten lääkkeisiin. Miten ihmisiin. Miten alkoholiin. En tiedä, osaanko arvostaa itseäni tai edes saavutuksiani elämässä. Vähättelen kaikkea. En ole tarpeeksi. En tiedä, mitä pitäisi olla enemmän, mutta pitäisi kuitenkin.

Enkä jaksa ajatella asiaa, mutta se vaivaa, joten on pakko. Herään öisin huutaen sekä fyysistä että henkistä kipua.

On aloitettasva prosessi, paraneminen. Tai edes ymmärtäminen.

Rakastan yksinoloa, kun saa omaa rauhaa ja kaikki valta on itsellä. Kenenkään mielipidettä ei tarvita päättääkseen, mitä syödään, koska ja kuinka paljon, mitä katsotaan telkusta, kauanko ollaan suihkussa ja kuinka kuumaa vettä käytetään. Yksin uskallan laulaa, mikä on minulle yksi tärkeimmistä tavoista purkaa itseäni ja käsitellä tunteitani.

Olen viime aikoina kuitenkin saanut jo yliannostuksen yksinoloa ja minusta on tullut yksinäinen.

Itken paljon, terrorisoin miestäni tekstiviestein, vietän aivan liian paljon aikaa netissä ja liian vähän ulkona. Sinne vain on järjetöntä lähteä yksin. Ei tee mieli solmia uusia ystävyyssuhteita, sillä lähden tältäkin paikkakunnalta pian kuitenkin. Mies on niin kaukana, minun on järjetön ikävä. Kun odottaa, että aika kuluu nopeammin, se matelee. Vain vajaa kuukausi, niin olemme yhdessä. Kirjoitinko todellakin vain? Tällä hetkellä minuutitkin tuntuvat päiviltä, ja tuo jäljellä oleva aika vuosilta. Olen odottanut jo niin kauan elämässäni sitä, että pääsisin vihdoin elämään ja olen loukussa täällä maailman äärissä. Vihaan tätä.

Millä tämän tunteen tappaa? Olen kokeillut jo kaikkea, minkä osaan. Välillä sisälläni on niin valtava kaipuu, että tuntuu kuin se tappaisi minua nopeasti etenevän taudin tavoin.

Musiikki ei enää innosta, ystävien kanssa jutteleminen saa vain kaipaamaan enemmän. Toimettomuus on pahinta - niin, viikonloput siis. Viikolla voi sentään edes teeskennellä tehokasta ja vääntää opinnäytettä. En osaa tehdä sitä kämpillä, minun täytyy päästä toimistolle ja labraan sen kimppuun, täällä en voi keskittyä, sillä ajatukset pyörivät ympyrää ja mietin, miksi en saa olla perheeni - mieheni kanssa.

Olen katsonut muutamassa viikossa useiden vuosien edestä elokuvia, Housen viisi tuotantokautta, Heroesin kolme kautta, Green Wingin sekä Carnivalen molemmat kaudet ja yksittäisiä jaksoja muista sarjoista tuntitolkulla. En enää jaksa elää niiden maailmoissa. Löysin toissailtana mielenkiintoisen blogin elinkautisvangin vaimosta, luin sen parin vuoden kirjoitukset yhdeltä istumalta, mihin meni kai kymmenisen tuntia. Olen pelannut nettipelejä, ratkonut sudokuja, ristikoita, picrosseja ja alan olla niissä niin hyvä, etten löydä enää tarpeeksi haastavia. Olen katsonut tuntitolkulla youtubesta tuntemattomien artistien covereita suurista hiteistä, soitin jopa äidilleni kuullakseni kotipaikkakunnan juorut. Enää en keksi sellaista tekemistä, joka pitäisi minut kuosissa, ikävän poissa.

Tunnetta ei aina helpota rakas mieheni, joka lähettää tällaisia tekstiviestejä:

hiivin vierellesi
kömmin peittosi alle
suutelen sinut hereille
halaan sinut hymyilemään
supisen korvaasi hyvää yötä rakkaalleni
ja silittelen sinut uneen

Voi rakas, mikset voisi tehdä niin oikeasti. Miksi joudun elämään kuvitelmien varassa?

Olen aina ollut itsenäinen. Ja lapsena paheksuin niitä ihmisiä, jotka perustivat perheen liian nuorina, jättivät mielestäni oman elämänsä elämättä, itsensä löytämättä ensin. Pidin ja pidän edelleen erittäin tärkeänä sekä oman elämänlaadun että suhteenkin kannalta sitä, että suhteen osapuolet ovat ensinnäkin aikuisia ja toisekseen osaavat tulla toimeen omillaan ja osaavat rakastaa itseään ensin. Erityisen pahana pidin sitä, että ennen kuin oli sinut itsensä kanssa, mentiin vielä hankkimaan lapsiakin. Se oli minusta väärin myös lasta kohtaan.

Olin aina suunnitellut oman elämäni vanhanapiikana, en sinkkuna, vaan oikeasti vanhapiika oli se sana, josta pidin ja jota käytin. Sinkku on jotenkin turhantärkeilevä, trendikäs, siinä on semmoinen sävy, että eletään jonkinlaista ohimenevää vaihetta, josta halutaan eroon. En minä mikään ryppyotsa tai jumalanpuoliso ollut, seksiä olen aina pitänyt tärkeänä ja tarpeellisena ainakin oman hyvinvointini kannalta, mutta seksiä saa ilman suhdettakin.

Kun muutin omilleni 18-vuotiaana, lappilaisesta pikkukylästä yliopistokaupunkiin, tapasin miehen. En tiedä, mitä hänestä alkuun kaavailin, sillä en todellakaan ollut alusta asti hakemassa hänestä mitään, en ollut ihastunut, en niinkään edes kokenut klikkaavani sen suuremmin hänen kanssaan. Mutta jokin ajoi meitä yhteen, tapaamaan yhä uudestaan, käymään elokuvissa ja kahvilla ja ennen pitkää se sitten tapahtui: rakastuin. Itkin tuota onnettomuutta päiväkausia: Ei voinut olla todellista, minun piti aloittaa jännittävä oma elämäni uudella paikkakunnalla ja etsiä itseäni, kokeilla kaikkea sitä, mistä olin varhaisteininä haaveillut ja mitä olin siirtänyt elämässäni myöhemmäksi, juuri tähän vaiheeseen, kun olen saanut kirjoitukset alta pois, päässyt yliopistoon, asun omillani isossa kaupungissa ja ja...

Jokin tuossa suhteessa kuitenkin vastustelustani ja lähtökohdista huolimatta onnistui, sillä sitä kesti viisi vuotta, ilman suria tragedioita. Mutta myös ilman suuria tunteita. Homma kaatui lopulta siihen, ettei mieheni ymmärtänyt minun sairauttani. Hän ei ymmärtänyt, etten ole masentunut omasta tahdostani ja koin etten voi parantuakaan hänen seurassaan, sillä itsesyytökset olivat niin valtavat, pilasin mielestäni hänen elämänsä, enkä saanut asiassa joustoa hänen puoleltaan. En tukea. Lopulta olin suhteessa yksin ja onneksi älysin lopettaa sen. Tulipalon jälkeen minulla oli tarpeeksi rohkeutta sanoa sanat, joilla se saatettiin päätökseen ja olin saanut tukea ystäviltäni jo muutenkin vaikeassa elämäntilanteessa, tiesin pärjääväni varmasti.

En edes itkenyt, olin vain helpottunut. Ainoa surun aihe erossamme oli katkennut suhteeni hänen äitiinsä. Pidän hänen äitiään edelleen mahtavana persoonana, mutten kykene soittamaan tai vierailemaan siellä, se tuntuisi minusta jotenkin oudolta. Vaikka minä olin se, joka paikkasi exäni ja äitinsä tulehtuneet välit suhteemme alkuvaiheessa, minä tein heistä läheiset ja olin itsekin läheinen "anoppini" kanssa. Koen silti, että se elämä on mennytta, enkä halua kosketusta siihen enää ainakaan säännöllisesti.

Ystävilleni ero tuli shokkina, he näkivät meidät täydellisenä parina. En jaksanut kaikille edes selittää, miten asiat olivat, tuumin vain että tällaista on elämä ja nyt mennään eteen päin.

Aloitin nyt elämässäni sen vaiheen, jonka koin menettäneeni hypätessäni pian suhteeseen. Juoksin juhlissa, baareissa, seuralaiset vaihtuivat, tunsin itseni halutuksi, hallitsevaksi, elin nyt sitä elämää, josta olin jo vuosia haaveillut. Ei siteitä miehiin, rakkaita ystäviä ympärillä, seksiäkin sai, kun teki mieli. En kuitenkaan löytänyt itseäni sen enempää, sillä olin jo seurusteluaikoinani pohtinut ja etsinyt paljon, ja löytänytkin. Oli outoa ymmärtää, että se oli sittenkin mahdollista, tajuta itsensä merkitys yksikkönä tässä elämässä, vaikka elämänsä jakoikin toisen kanssa.

Kun olin pitänyt hauskaa ja elänyt himoitsemaani vanhapiikaelämää vasta pari kuukautta, törmäsin häneen.

Vasta hänet tavattuani ymmärsin, miksi tunteet joskus voittavat järjen.

Tulipalo tuhosi kaiken, siihen asti hankkimani tavarat, rakkaita muistoja, se vei osan mielenterveyttäni, toi osan siitä myös takaisin, tuhosi parisuhteeni viimeiset rippeet, mutta samalla se uudisti ajatteluani oman itseni arvostamisesta ja mahdollisti siten uudenlaisia tunteita, joita en ole aiemmin kokenut kuin ulkopuolisena elokuvia katsoessani.

Paloa seurannut viikko meni asioita hoitaessa, ei ollut aikaa eikä rahaa jäädä murehtimaan, piti saada hoidettua poliisin kuulustelu, vakuutusyhtiön asiat ja lääkkeet, juoksin tapaamisesta toiseen tukka putkella enkä antanut itseni juuri surra päivisin. Mutta öisin sisälläni kuoli koko ajan lisää palasia entisestä elämästäni. Niin, elämäni oli entistä.

Rakkaani kuolivat.

Halusin tukea ja rakkautta, mutta mieheni ei kyennyt niitä antamaan. Tuona hetkenä ymmärsin, etten voi jakaa elämääni hänen kanssaan ja sanoin hyvästi viiden vuoden jälkeen. Vaikka rakastin, vaikka arvostin, vaikka kaipasin ja toivoin joka hetki, että hänessä heräisi välittäminen. Sellainen välittäminen, joka riittäisi minulle, joka lohduttaisi ja auttaisi jaksamaan.

Lopulta tajusin jääneeni henkiin.

Vietin rajua sinkkuelämää, tosin en ihan yhtä rajua kuin aikoinaan teinivuosina, mutta tarpeeksi oli tässäkin muistamattomia iltoja, heräämisiä vieraista kainaloista, jotka toimivat hetkellisenä lohdun tarjoajana, itsetunnon palauttajana, jonkinlaisena ponnahdusalustana tulevaan, valmistaen seuraavaan elämänvaiheeseen.

Eteeni tuli eräänä elokuisena iltana mies.

Hän oli oveni takana, ilmeensä oli uhmaava, vaativa, seksikäs ja... minun. Otin hänet sisään, rakastuin. Hän oli kauan kadoksissa ollut lapsuuteni näkymätön ystävä, joka oli muuttunut näkyväksi.

Olin koditon, vailla mitään tuloja ja täysin hukassa elämäni kanssa. Ja toivottoman rakastunut. Rakkaus näyttäytyi minulle uudella tavalla, veti polvilleen anomaan armoa sillä se oli myös julma ja kurittava. Nyt vasta ymmärrän, miksi siitä tehdään raastavia lauluja, onnettomia elokuvia ja ilkeitä runoja. Ja vielä paremmin sen, miksi romanttiset elokuvat, joissa on niin paljon onnellisuutta että se ällöttää ja oksettaa, myyvät. Ensimmäistä kertaa olen itkenyt elokuvia katsoessani muulle kuin kuolemalle, tuskalle ja surulle. Olen itkenyt onnelle.

Tilanne ei ole syksyn ja talven aikana muuttunut miksikään, olen edelleen samassa pisteessä, koditon, tuloton, hukassa.

Pääni on taas hajoamispisteessä, en käytä enää masennuslääkkeitä, mikä on siinä mielessä hyvä asia, että saan paremmin tolkkua tunteistani, mutta toisaalta taas hallitsen niitä huonommin. Joskus sekin on opittava, mutta pahimpia ovat hetket, kun ajatuksissa ovat vain
 - olen lihava
 - olen ruma
 - olen tyhmä
 - kukaan ei jaksa minua
 - olen yksin

Silloin tekee mieli lopettaa nuo ajatukset tavalla, josta en uskalla puhua kenellekään. Mikään ei loukkaa rakkaita niin paljon kuin se, että ajattelet elämäsi olevan turhaa, liikaa, lopettamisen arvoista.

Taistelen.

...ennen kuin kävin nukkumaan asuntoni makuuhuoneen lattialla olleille patjoille. Ennen tietokoneen sammuttamista kuuntelin vielä Nick Caven Baby I'm on Firen. Kolmesti.

Heräsin yöllä siihen, että koirani haukkuivat. Komensin ne hiljaisiksi. Ne tottelivat.

Jonkun hetken (en tiedä mitään ajan kulusta tuon yönä) päästä ne tökkivät kuonoillaan minua kylkeen ja heräsin. Kuulin räiskettä. Kuin lasia hajoaisi. Avasin silmät, könysin ylös vihaisena luullen kissojen tiputtelevan esineitä alas hyllyiltä ja menin käytävään. Punaista hehkua keittiössä, käytävässä minua kohti tuli katonrajassa etenevä musta lähes kiinteän näköinen aalto. Mietin pienen hetken, kuinka se voi uhmata painovoimaa ja sitten haistoin sen. Savua.

Otin kännykän, avasin oven, koirat ulos ja näppäilin 112. Menin ulos lähes alasti, naapuri toi minulle paidan.

En tiedä, kauanko kului ennen kuin palokunta saapui, se aika tuntui kamalan pitkältä. En osannut tehdä mitään. Tärisin. Sisälle jäivät kissat.

Seuraavan kerran näin ne sammutusauton edessä nurmikolla. Molemmat olivat kauniita, palamattomia. Hyvästi rakkaat. Anteeksi.